<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

”Ei ole keskeistä, paljonko kirkkoon kuuluu väkeä”, piispa Samuel Salmi sanoo (SK 2/2008). Kirkon korkealta taholta kuultuna jäsenmäärän vähättely hieman hämmentää kirkon passiivijäsentä, jonka tärkeimpänä perusteena kirkkoon kuulumiselle on sukupolvien traditio.

Viime aikoina on saanut lukea ja kuulla sekä joiltakin teologeilta että tosiuskovilta maallikoilta vihjeitä, joiden mukaan voisi olla pelkästään hyväksi kirkon jäsenistön supistuminen käsittämään ennen kaikkea vain oikeat uskovat, jotka kirkkoa todella tarvitsevat. Miksi kuulua kirkkoon, ellei usko sen sanomaa?

Toisen, eräänlaisen kulttuurikristityn näkemyksen mukaan kirkon tulisi säilyä kansan suurta enemmistöä yhdistävänä laitoksena pelkästään perinteenkin takia. Sellainen on pitkän päälle ehkä parhaiten mahdollista, jos kirkon jäsenille sallitaan erilaisia uskonnollisia näkemyksiä. Voisiko kirkko virallisen julistuksensa ohella muodostua jonkinlaiseksi katto-organisaatioksi erilaisille kristittytaustaisille uskonnon suuntauksille? Mikään oppihan ei kuitenkaan voi olla ainoa oikea.

Tilastot joistakin Euroopan maista, Ruotsista, Virosta, Saksasta, Ranskasta … osoittavat, että kirkon jäseniä, luterilaisia tai katolisia, on väestön vähemmistö. Suomessa jäsenyys on yleisintä. Onko jäsenyys kääntymässä meilläkin yleiseurooppalaiseen suuntaan? Onko sellainen kehitys jopa toivottavaa?